Ajatuksia viime yöltä.

Hyvät seinänaapurit,

Onnea teille toistaiseksi toimivan seksielämänne johdosta. Olette varmasti onnenne kukkuloilla makuuhuoneessakin kukkivan romanssinne vuoksi, mutta pyytäisimme ottamaan huomioon, että puuhasteltuanne äänekkäästi pitkän bileillan päätteeksi, vauva-arkea pyörittävällä perheellä ei olisi haluja eikä energiaa selostaa viisi tuntia ala-arvoista iskelmäänne sanasta sanaan kuunneltuaan, mikä kuuloanne vaivaa ja miksi naapurintäti huusi yli puoli tuntia putkeen. Eskari-ikäiset lapset ovat uteliaita.

Olisi kaiketi fiksumpaa koputtaa ovellenne tai soittaa ovikelloa, mutta asian etenemistä hidastaa se seikka, että luukutatte sitä Irwiniä ja muuta paskaa niin lujaa, että koputuksemme ja rimputuksemme eivät teidän korviinne musiikin läpi kantautuisi. Lisäksi jokaisen fiksun ja vastuunsakantavan aikuisen tulisi ymmärtää, ettei naapureiden tarvitse tulla kertomaan musiikkia soittaville milloin se on TÄYSILLÄ, vaan ilmoitamme kohteliaasti toisillemme, jos normaali musiikinsoitto häiritsee, silloin kun sitä ei itse tule ajatelleeksi.

Kukin meistä on aika ajoin juhlatuulella, eikä asumisen äänistä ole meillekään päänvaivaa. Sen sijaan on kohtuutonta olettaa, että jaksamme seurata kovaäänistä elämäänne kuukaudesta toiseen. Viikottain.

‎Toivomme, että asiaan ei tarvitsisi muilla keinoin puuttua ja kunnioittaisitte jatkossa myös muita talon asukkaita.

Olkaa toki jatkossakin aktiivisia, mutta ehkä aavistuksen hienovaraisemmin.

Terveisin,

Seinänaapurit.

Lopussa kiitos seisoo.

Raskauteni ei kestänytkään normaalia pidempään. Kaikki tapahtui siinä yhdeksän-kymmenen kuukauden sisällä, vaikka edellisessä tekstissä uhosinkin tuon istuvan siellä useammankin vuoden.

En ajatellut kirjoittaa synnytyskertomusta, koska tehän tiedätte kuinka se tapahtuu? Siemen menee sinne ja tulee jossakin vaiheessa hieman isompana ulos. Sieltä. Vaikka Caius saikin agpar-pisteikseen kolme kertaa yhdeksän, me saimme täyden kympin vauvan! Tässä vauvan syntymän jälkeen olen huomannut, että minähän menin varsinaisen daddyn kanssa vihille. On käsittämättömän hienoa seurata vierestä miten isän ja lapsen välinen suhde kehittyy ja kuinka pieni ihminen voi täyttää olemassaolollaan suurten ihmisten sydämet.

Suurista ihmisistä puheenollen, aloitin jumpan. Tarkemmin ottaen jumppaan kotona ja teen käsipainoilla hikipäässä hommia, jotta voin sitten ensi vuonna osallistua missikisojen karsintaan. Jaksoin jopa juosta puolen tunnin pätkän suuremmin läähättämättä yhteen menoon, vaikka lopulta ainoan vastaantulevan auton edessä heitin lipat astuttuani suuren kiven päälle. No nilkkahan siinä turposi, mutta perusHannat jäi tekemättä, eli lääkärissäkään asti en käynyt.

Ilman aasinsiltoja hypin sujuvasti aiheesta toiseen. Nyt kyllä palaan Caiukseen ja siihen, etten voinut ikipäivänä toivoa niin helppohoitoista vauvaa. Hän herää ja hymyilee. Syö, hymyilee tissi suussa ja menee aamupäiväunille. Herättyään hän hymyilee ja saattaa nauraa hysteerisesti, jos teen suullani plop-äänen. Seurustellaan, syödään, vaihdetaan vaippa ja siinä sivussa hymyillään. Samaa rataa mennään iltaan asti, kunnes ennen nukkumaanmenoa toinen nauraa hysteerisesti ja lopuksi vielä hymyilee. Olen monesti miettinyt onko Caius ihan yhtä helppo lapsi, kuin valtaosa vaivoista, koska koliikkivauvan kasvattaneena tämä tuntuu minusta täysin epärealistiselta vauva-arjelta ja liian helpolta ollakseen totta. Jos tuo vaivattomuus korostuukin tällaisessa tilanteessa, kun mitään tavallisesta poikkeavia ongelmia ei ole. Tiedättekö sanonnan "Lopussa kiitos seisoo"? No nyt olen aika varma, että Caius on tuo seisoo-vaihe.

Iso poikani Veeti täyttää huomenna seitsemän vuotta. Tänään oli esikoulun kevätjuhlat ja energiaa pullollaan oleva rakkaani istui esimerkillisesti omalla paikallaan ja olisi ansainnut siitä käytöksestä suuremmankin pokaalin, mutta minä palkitsin suklaajäätelöllä ja suurella halauksella. Tsemppasin Veetin vuoksi, jottei hänen tarvinnut hävetä itkevää äitiään ja onnistuin samalla rikkoen henkilökohtaisen itkemättömyysennätykseni. Mutsi oli cool. Porkkanakakun pohja on leivottu ja jäähtyy tuolla, jotta voin kuorruttaa sen ennen nukkumaanmenoa. Sunnuntaina on lastenkutsut ja huomiseksi olen ilmoittanut ystäville pitäväni ovet avoinna yhden ja seitsemän välillä niille, jotka tahtovat Veetiä tulla onnittelemaan.

Kukapa olisi vielä kymmenen vuotta sitten uskonut, että hulivilitytöstä tulee naimisissa elävä, kahden lapsen onnellinen äiti.

Vielä yksi kysymys. Hei jaksaako näitä kukaan lukea? Meinaan vaan, että kirjoitan koska se tuntuu hyvältä, mutta kiinnostaako ketään kotiäidin elämä?

Haleja kaikille, nyt meen porkkanakakkuilemaan!

Odottavan aika ja niin edelleen..

Tsau.

Huomasin, että mullahan on blogi. Sanainen arkkuni ei ole auennut pitkiin aikoihin ja tuskin saan itsestäni kirjoittamalla irti samalla lailla, kuin joskus ennen vanhaan. Tuntuu, että voin heittää tämän ilmaisun, sillä nyt olen saanut kutsumanimekseni kotioloissa "vanha eukko". Jollekin olen siis jo sen ikäinen, että ihan oikeasti katsoo, että toihan on vanha jo. Veeti tosin ymmärsi mulkoilun ja selonteon jälkeen, että on epäsopivaa nimitellä ihmisiä, vaikka miten lähellä olisimme. Samassa hetkessä kutsuin häntä apinaksi. Pata kattilaa soimasi.

Maha on aivan jäätävän suuri ja mitä likemmäksi laskettua aikaa päästään, sitä enemmän tuntuu, että olisi aiheellista varata aika jonkin sortin vihanhallintaan. Kotioloissa käyttäydyn vielä suhteellisen normaalisti, mutta ohikulkijat ottavat aivoon ihan pelkän ulkonäkönsä vuoksi. On tullut vastaan tapauksia, joita olisin voinut naamataulun perusteella tempaista käkättimeen. Nyrkki on pysynyt taskussa.

Raskauden aikana olen kohdannut mielenkiintoisia ja varsin yleisiä raskaana oleviin naisiin kohdistuvia ilmiöitä.

1. Vatsantaputtelijat. Mikä helvetti siinä on, että iholle pitää päästä? Ymmärrän erinomaisen hyvin innostuneet sukulaiset ja ystävät, joiden mielestä kasvava vatsa on liikuttava, sillä yhtä lailla hekin odottavat sieltä jotakuta. Ollessani häävieraana viime kesänä pariin otteeseen täysin tuntemattomat känniääliöt tulivat taputtelemaan, ennenkuin ehdin vastata heidän "voinko"-kysymykseen, että et voi, minun on. Menenkin seuraavissa häissä vieraiden reviilille, että oi, kun sulla on nätti selkä, jos vähän siitä sipasen.

2. Kauppajonot. Pankkijonot. Jonot. Jotenkin tuntuu, että se oman reviirin kaipuu on raskaana ollessa entistäkin suurempi. Tai no, minun tapauksessani reviiri on. Sitä ei nähtävästi ole koskaan liiemmälti ollut, sillä suurin osa tätäkin lukevista tietää elämässäni tapahtuneet käänteet aika yksityiskohtaisesti. No näillä jonoilla kuitenkin meinaan niitä tilanteita, kun ollaan ruuhka-aikana kaupassa tai pankissa ja odotellaan omaa vuoroaan ja takana oleva hengittää niskaan. Olen monesti miettinyt, että mikä sen aiheuttaa. Luulevatko ne, että pääsevät perille nopeampaa, kun tulevat siihen sillä lailla? On joskus ollut ihan karvaa vaille, etten ole pyytänyt takana jonottavaa hyppäämään syliin, jos on niin kova hellyys. Nämä päällekäyvät jonottajat vois potkia sinne, minne aurinko ei paista.

3. Etkö ole vieläkään synnyttänyt? OLEN! Minusta vaan jäi tällainen kaskelotin kokoinen loppuiäkseni! Voiko typerämpää kysymystä olla? Tai tavatessa jotkut kysyvät "Vieläkö olet yhtenä kappaleena?" Miltä näyttää? Kohtaan näitä kysymyksiä lähes päivittäin viedessäni Veetiä päivähoitoon. Sitten muut. "Ei sinne vielä yksikään vauva ole sisälle jäänyt!" IHANKO TOSI? Ehkä maailman huonoin ja kulunein fraasi, jonka jokainen odottava äiti kuulee jossakin vaiheessa loppuraskauttaan. Mutta mitä, jos minun vauvani onkin poikkeus? Istuukin siellä lootus-asennossa neljä vuotta. Hähää, jäipäs sinne, siitäs saitte! Sitten voisin sanoa, että kyllä muuten on, minun vauva on vielä siellä ja tuossa viime vuosikymmenellä raskauduin.

Epäilemättä hermoni ovat kireällä raskauden ajan vaivojen vuoksi, mutta aivan päällimmäisenä ajatuksena tässäkin odotuksessa on onni siitä, että kaikki on kuitenkin mennyt todella hienosti omaa pahaa oloa lukuunottamatta. Jokainen lasta toivova äiti seisoisi vaikka vuoden päällään kärsien jos jonkin sortin kivuista taatakseen syntyvälle vauvalleen turvallisen sikiökauden ja siihen tässäkin on tähdätty ja siksi on sairaalassa maattu. Monesti sanon kotona häpeäväni sitä, että jaksan marista selkäkivuista ja ennenaikaisista supistuksista ja siitä, että minuun sattuu, vaikka vauvalla on kaikki oikein hienosti. Kaikki, tai ainakin valtaosa kivuista loppuu, kun on pienen syntymäpäivä ja sitä, jos jotakin sopii odotella.

Olen muuten onnellisempi, kuin koskaan ennen. On käsitämättömän upeaa saada yhteinen lapsi Henen kanssa. On ihanaa olla naimisissa Henen kanssa. Olen onnellinen uudesta kodista ja siitä, että olen Veetin äiti. Olen onnellinen kaikista niistä ystävistä ja sukulaisista, jotka minun elämässäni vaikuttavat ja suurilta osin tunnen olevani etuoikeutettu näiden asioiden vuoksi.

No joo, alan parkumaan, jos kirjoitan tällaista siirappia lisää, eikä kukaan jaksa sellaista lukeakaan.

Jatkan vauvan odotusta ja siirryn sohvalle, nostan jalat pöydälle ja ajattelin rentoutua. Lue: Istun vielä viisi tuntia facebookissa, puudutan perseeni lattiaa vasten, pääsen hädin tuskin omin avuin ylös ja nukkamattoon jää ikuisiksi ajoiksi katiskan mallinen kraateri. Minun sosiaalinen elämäni. <3

Portfolio by Hanna Stengård

Heipä hei!

Tuossa facebookia selailtuani huomasin, kuinka yksi ystävistäni oli nokkelasti oivaltanut esittää kuvansa täällä ja hieman varkain nappasin itselleni tuon samaisen idean.

Esillä matkan varrelta kuvaamiani otoksia laidasta laitaan; kuvia vapaa-ajalta, työssä kuvaamiani kuvia ja kaikkea niiden väliltä.