Tiramisun ajankohtaiset uutiset

Esikoiseni aloitti tänään koulutiensä ja vaivattomasti seisoskelin muiden lapsistaan ylpeiden vanhempien rivistössä katselemassa, kun oma piltti lähti reippaana opettajan matkaan. Se, joka löysi ensimmäisestä lauseesta virheen, sanoo hep. Tapani mukaan fiilis oli kaikkea muuta kuin vaivaton ja itkuhan siinä tirahti, kun lähdin takaisin autolle. Jos nyt jostakin voin leijua, sain sentään pidätetyksi sen ajan, kun muut vanhemmat siinä vieressä mulkoilivat toisiaan arvostelevasti, että mitä nuo muut ovat miehiään. Ei siis mennyt ainakaan tuo ensivaikutelman antaminen ihan reisille, vaikka sainkin luotua illuusion hillitystä mamasta, joka viimeistään ekaluokan ensimmäisessä joulujuhlassa avautuu ihan eri vinkkelistä.

Jäi kaivelemaan edellinen tilitys naapureistani ja tässä mietinkin, että he taitavat salaa stalkata tekstejäni täällä, koska ovat olleet ihmeen totisia ja ennenkaikkea hiljaisia. En lopulta tulostanut kaunistelemattomia mielipiteitäni kaikken nähtäväksi rappukäytävään vaan tyydyin odottelemaan, että joku muu päättää tehdä sen ennen meitä. Ilmeisesti tekikin, koska Irwinit, europopit ja se muu uloste on soinut vain kerran niin lujaa, että sain sanoista selvää. Jos seinänaapurit tätä nyt lueskelevat, tiedoksi vaan, ettei hässimisenne haitannut läheskään yhtä paljon kuin se musiikki, vaikka rakkauttannekin oli hieman kiusallista todistaa.

Caius nauraa yhä eikä ole muuttunut maailman helpoimmasta vauvasta yhtään hankalammaksi. Meillä on onni olla tuollaisen aurinkoisen vanhempia ja hienoa seurata kasvua ja kehitystä, kun on tullut aika hänen lähteä liikkeelle ja tutkia maailmaa, mattoperspektiivistä kyllä vieläkin.

Minulla on niin suuri murhe eräästä läheisestä ihmisestä, että pakahdun tähän pahaan oloon, kun se ajoittain valtaa mieleni. Tuntuu, että kaikki tehtävä on tehty ja silti pitäisi tehdä enemmän. Vaikeaa ymmärtää, että toisille meistä niin itsestäänselvät asiat, kuten lähimmäisistä huolehtiminen, itsestään ilmoittaminen huolissaan oleville omaisille ja muu sujuva sosiaalinen kanssakäynti voi olla toisille ihmisille niin valtavan vaikeaa. Meillä täällä Suomessa kun ei voi ketään väkisin viedä hoidettavaksi, ellei tämän todeta olevan vaaraksi muille. Sekään ei riitä, että on vaaraksi itselleen. Vaikka on aikoja, jolloin kykenen hetken elämään elämääni pohtimatta kuinka asiat voisivat olla ja miten voisin antaa rakkaalle ihmiselle elämässään uuden suunnan, on kuitenkin täysin mahdotonta lakata rakastamasta. Järkeillessäni näitä ymmärrän kyllä, ettei se lopullinen vastuu kunkin ihmisen teoista ja niiden seurauksista ole kellään muulla kuin kyseisellä ihmisellä itsellään.

Tämäkin helpotti, vaikka ympäripyöreästi kirjoitinkin. Onneksi on oma perhe ja hyvät ystävät, jotka ovat sanoinkuvaamaton voimavara vaikeina aikoina.

Menenkin tästä voimavarani kanssa katselemaan Conania ja mietin loppuillan hieman kevyemmin.

Hyvää yötä ystävät ja ne muut (yksi), jotka täällä käyvät kyttäämässä!

-H